VALTIOPELIN VIRALLINEN KARTTA

Vanha peikko istuskeli suureen kiveen nojaten ja tiiraili laakson pohjalle rakennettua, ja jo kauan autiona ollutta asutuskeskusta. Kaupunkia ringeittäin ympäröivien omakotitalojen aiemmin huolellisesti hoivatut puutarhat olivat villiintyneet ja kasvaneet yli rajojensa, lähiöiden kerrostalot olivat painuneet kasaan jo vuosia sitten ja koulut täyttyneet homeesta ja sienirihmastoista - joskin näistä jälkimmäistä oli esiintynyt jo ihmisasutuksenkin vallitessa.

Yhdessä kylän kanssa horrostanut peikko oli havahtunut ärsyttävään surinaan, joka oli vähitellen yltynyt jatkuvaksi paukkeeksi. Aivan kuin entinen yhteisö olisi kohentanut itseään. Se oli varovasti hiipinyt lähemmäs ja huomannut entisen ostoskeskuksen luo leiriytyneet kaksijalkaiset. Ihmisiksi hän oli vertaistensa kuullut heitä kutsuvat - noita punakoita ja herkästi särkyviä pienokaisia. Peikko oli pudistellut päätään ja miettinyt, olivatko he näitä maailmanlopun merkkejä.

Peikko ei ollut pahansuopa, saati ilkeä, vaan utelias ja siksi se päätti lähestyä vieraita ja tiedustella näiltä asian oikeaa laitaa.