Hopea (roolipeli)

Pahoittelen kenties epäsopivaa otsikkoa, mutta aikeena on katsoa, miten - kenties - perinteisempi roolipeli tulisi foorumilla elämään, vai kuolisiko se jo ensimmäisinä päivinä.

Sinänsä hyvinkin yksinkertainen idea, heitetään ryhmä erilaisia ihmisiä - hahmoja ja pelaajia - samaan tilaan ja katsotaan miten tarina kehittyy. Kaikki maailmanluomisesta lähtien on avoinna: päättyykö ilta hirttäjäisiin, kapakkatappeluun, vai onko se vain alku suuremmalle seikkailulle? Olisi suotavaa, jos hahmo olisi jo tarinan alkupaikassa, tai saapuisi sinne ensimmäisen roolauksen aikana (prologia ei oteta huomioon - mikäli joku sellaisen päättää tehdä).

Säännöt ovat vielä 'peli-ideaa(kin)' yksinkertaisemmat, pidetään pelaamisessa terve järki ja vältetään provosointia. Hahmojen välille voi (ja tuleekin) syntyä kitkaa, mutta pelaajien tulisi olla puheväleissä. Godmodailu (voittamaton ja / tai kaikkitietävä hahmo) on ymmärrettävästi kielletty, eikä toisen hahmolla saa pelaa: a) jos siihen ei ole lupaa, b) jos se ei ole juonen kannalta välttämätöntä ja c) jos se rikkoo hahmon luonnetta tai (pelaajan) tahtoa vastaan.

;_;

Myrsky raivosi Joenporin yllä ja vesi virtasi kaduilla pieninä puroina, kun sade piiskasi kaupunkia pimeältä taivaalta. Ajoittaisten ukkosenjyrähdysten lisäksi ulkona kaikuivat juoksuaskeleet, kun luonnon yllättämät ihmiset pyrkivät suojiinsa parhaansa mukaan.

Hopean kievari oli valaistu pienin kynttilöin - Talista valmistetuin kynttilöin, Marie huomasi ajattelevansa, se saituri Anron päätti pitää ne valkoiset vahakynttilät ties missä - jotka loivat ympärilleen pieniä valokehiä ja joiden liekit tanssivat hypnoottisesti, aina ulko-oven avautuessa. Tiskin vastakkaisessa päässä yksi, näinkin pohjoisessa harvinainen, oliiviöljylamppu loi hivenen tasaisempaa loimotusta ja hohkasi lämpöä ympärilleen. Sateen ropina kuului sisälle vaimeana äänenä, ja hakkaavana ropinana ikkunoissa, joka vuoroin koveni ja lauhtui. Ja koko ajan vesi lorisi alas talon räystäältä. Muutama asiakas oli suosiolla jäänyt ahtaaksi käyneen kievarin ulkopuolelle ja he seisoivat yhdessä, hakien suojaa miten taisivat, haisivat märältä villalta ja nahalta. He olivat vaipuneet siihen lumoukseen, jonka luonnonvoimat joskus langettavat. He unohtivat arkiset huolensa ja katsoivat, kun myrsky teki matkaa kaupungin yli.

Marie tunsi ärtyvänsä, kuten silloin, kun joku hyräilyllään saattoi keskeyttää hänen ajatuksensa. Selvinäkin päivinä epäselvä lasi oli siihen iskeytyneiden vesipisaroiden takia muuttunut esteeksi ulkomaailman ja hänen väliinsä. Edes keskellä toria seisova merenkulkijan patsas ei erottunut, kuin epäselvänä väriläiskänä. Kymmenen syltä korkea patsas oli läsnäolollaan vartioinut toria satojen vuosien ajan, osoittaen päivä toisensa jälkeen kohti lounasta, eikä hän nyt pystynyt erottamaan sitä. Ajatus herätti pelkoa, jollain alkukantaisella ja epäselvällä tavalla, jota Marie ei olisi pystynyt selittämään, vaikka olisi halunnutkin.

Lopulta Marie luovutti ja käänsi huomionsa takaisin salin muihin vieraisiin. Ovelle vastakkaista seinää hallitsevaan tulisijaan oli pinottu siisti, hitaasti nouseva, kasa halkoja, mutta ne oli jätetty sytyttämättä. Silti tulisijaa ympäröi ryhmä vanhemman puoleisia herrasmiehiä, jotka joko pelasivat korttia tahi keskustelivat hiljaa. Muutama asiakas oli kumartunut tiskin ääreen kittaamaan olutta ja väkevämpiä juomia, johonkin muuhun aikaan kievarista olisi saanut myös lihapataa tai torimyyjien rippeitä. Anron ei ollut parhain päivinäänkään tunnettu keittotaidoistaan, vaan nyt jo edesmennyt vaimo oli hoitanut tämän puolen.

Yksi asia kaupungissa oli uutta ja jokseenkin mielenkiintoista, sotilaiden määrä. Huhujen mukaan kuningas oli taas suunnittelemassa uutta sotaretkeä kohti itää ja Angliaa. Jopa vähemmän mairittelevista majoituspalveluistaan tunnettu Hopea oli saanut osakseen tusinan, siellä he olivat nytkin. Määrittelemätön miesjoukko omassa nurkassaan. He olivat aseistautuneet miten taisivat, mutta tavallista jalkamiestä paremmin. Kaikilla oli vähintäänkin sotakirves, miekka tai keihäs, Gambesson tai ketjuhaarniska. Yksi kantoi selässään jotain, mikä ei voinut olla muuta kuin lampaannahkaan kääritty pitkäjousi. Miesten varustus oli harvinaisen runsas, verrattuna kaupungin vartioiden kahden jalan teräsnuijiin tai kauppiaiden palkkaamien vartioiden falchioneihin. Aika ajoin joku näistä vilkaisi kulmapöytää ja häntä kohti ja vihelsi jokseenkin irstaasti, herättäen naurunremakkaa toveriensa keskuudessa. Marie ei välittänyt tästä, sotilaat tiesivät aina rahaa, mutta hän ei nyt ollut siitä kiinnostunut. Sali oli täynnä pieniä ryhmiä ja seurueita ja hänen lisäkseen vain yksi henkilö näytti olevan yksin. Kenties odottaen jotakuta. Ja jostain syystä Marie tunsi lapsenomaista kiinnostusta asian suhteen.

Hän sutaisi nutturasta karanneet hiukset pois kasvoilta - vaikkeivat hänen työssään asiakkaat kampauksesta yleensä välittäneetkään - ja hetken kamppailtuaan nousi pöydästä. Tämäkös sai sotilaat innostumaan. Marie virnisti mielessään ja päätti pitää näille pienen esityksen. Hän käveli mahdollisimman keikistelleen, suoraan näiden ohitse ja viereiseen pöytään. Hän kumartui tuolin ylle, ja paljasti samalla tahtomattaan harvinaisen anteliaan väläyksen syvään uurretusta kaula-aukostaan.

"En kehota maistamaan olutta. Anron menetti viimeisetkin makunsa rippeet joskus vuosikymmeniä sitten." Marie hymyili jäykästi.

;_;

Kuten näette omat taitoni ropen suhteen ovat esikoulun ja ekaluokan välissä, joten toivottavasti joku muukin tulisi näitä sivuja jorinoillaan täyttämään. Olen tekstin lomassa esittänyt myös pienen nyökkäyksen Sheltin ja Vallun aikaisempia tarinoita kohtaan, joten älkää ystävällisesti tätä plagioinniksi haukkuko  .

Jake oli vajonnut syvälle ajatuksiinsa. Hän kuunteli vaimeaa sateen ropinaa siemaillen samalla tuopistaan harvinaisen laimeaa olutta, joka ei todellakaan ollut hintansa väärti. Hän ei kiinnittänyt juurikaan huomiota tovereihinsa vaan näiden nahistelu, naurahdukset ja vihellykset huoneen toisessa päässä olevan naisen suuntaan valuivat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hän tunsi merkillistä kiintymystä näitä miehiä kohtaan. Vaikka hän puhui vain harvoin ja oli usein etäinen, nämä kunnioittivat häntä ja noudattivat käskyjä yleensä mukisematta. He olivat selvinneet yhdessä lukuisista koettelemuksista vaikkakin joukon kokoonpano oli vaihtunut juuri tämän vuoksi sangen tiuhaan tahtiin. Kahdestatuhannesta Jaken komentamasta sotilaasta ainoastaan kourallinen oli jäljellä niistä ajoista kun hän itse oli vuosia sitten liittynyt komppaniaan. Nämä kyseiset miehet, hänenen lähimmät ystävänsä yöpyivät hänen kanssaan majatalossa. Suurin osa joukoista oli joutunut majoittumaan miten parhaiten taisi. Joka ainoa kaupungin majatalo oli tupaten täynnä sotilaita eivätkä kaikki olleet hänen alaisuudessaan.

Särkyvän lasin ääni sai hänet säpsähtämään ja käsi hapuili automaattisesti miekan kahvalle. Hän näki majatalon isännän kiiruhtavan paikalle luuta kädessä huutaen vihaisesti tiskin ääressä istuvalle asiakkaalle, joka oli ilmeisesti juonut niin paljon ettei pullo enää pysynyt käsissä.

"Pelkkä lasipullo", Jake naurahti mielessään. "Olen liian väsynyt. Minun täytyy päästä lepäämään", hän tuumi.

Otsir, vailla seuraa ollut mies, oli tylsä. Mies tiesi jotain tapahtumista kaupungin ulkopuolella, mutta jokaista kertomaansa asiaa kohden horisi kolmin kerroin turhuuksia. Huhuja pääkaupungin juonitteluista, kommentointia sateesta ja menneestä talvesta. Otsir ei ilmeisesti tiedostanut omaa puhetulvaansa. Niitä ihmisiä, jotka nauttivat äänessä olosta.

Muutamien oikeasti hyödyllisten tiedonmurusten - Marie oli alkanut miettiä, tiputteliko mies niitä puheensa sekaan tarkoituksella, pitääkseen kuuntelijansa edes suhteellisen hereillä - lisäksi tylsyyden oli hetkellisesti katkaissut pöydän alle sännännyt lapsi, joka oli piiloutunut hänen hameensa punaiseen helmaan, mutta paennut takaisin vanhempiensa luokse Marien näytettyä hänelle rivin vaaleita ylähampaita.

Ilmeisesti Otsir kuului viereisen pöydän seurueeseen - ainakin nimellisesti, Marie oli saanut sen kuvan, että Otsir oli 'itse kuninkaan' käskystä komennettu yhdyshenkilöksi palkkakomppaniaan - muttei katsonut omalle arvolleen sopivaksi istua siinä seurassa. Aatelinen ja palkkamiekka, loppujen lopuksi molemmat tekevät samaa työtä - kuninkaalle tai eniten maksavalle. Suurin ero piilee nimessä. Marie tuumi.

Marie vilkaisi monieleisesti pöytää ympäröiviä tyhjiä tuoleja ja kysyi katkaisten jonkun merkityksettömään kohteliaisuuden, "Kenen viini tämä on?" Otsir vaikeni, kaiketi miettien yritettiinkö hänestä tehdä pilaa.

Marie virnisti ja kohotti lasin huulilleen. "No, nyt se on minun." Hän nojautui tuolillaan niin taakse, kuin pääsi, ja syventyi tarkkailemaan edessään istuvaa miestä.

Otsirin kasvot olivat luonnottoman kalpeat,. Silmänsä olivat harmaat ja kylmät, puoliksi paksujen alaluomien kätkemät. Tämä sai miehen näyttämään siltä, kuin hän olisi jatkuvasti kurkistellut luomiensa ylitse. Marie peitti ajatuksesta syntyneen hymynpoikasen lasinsa reunalla ja muisti aika ajoin nyökkäillä kysyvästi.

Sotajousta kantanut mies oli noussut viereisestä pöydästä ja saapunut toveriensa huutojen yllyttämänä. "Eikö todellisten miesten seura kelpaa?" Hän toi vahvasti oluelta haiskahtavat kasvonsa vain muutamien tuumien päähän. "Naapuripöydässä olisi oikeita sotilaita."

Nainen nyrpisti nenäänsä hajulle ja vetäytyi kauemmas. "Jaahas, sen mukaan, mitä minä olen kuullut ovat parhaat sotaratsut kastroituja oreja, jos sama pätee myös sotilaisiin, ei sinulla ole toivoakaan."

Mies tarttui edelleen viinilasia pitelevästä kädestä ja puristi kipeästi. Lasi lipesi hervonneista sormista, murskautui lattialle ja levitti loput sisällöstään pitkin mattoa. "Joillekin nartuista pitäisi todellakin opettaa tapoja", mies sihahti yhteen puristuneiden hampaiden välistä. Jopa Otsir oli vaiti.

Marie toimi vaistojensa varassa ja oikealla kädellään kiskaisi hiustikarin esiin ja iski sen nousevassa kulmassa kohti sotilaan kasvoja. Se olisi saattanut riittää jos vastassa olisi ollut tavallinen juoppo tai kauppias, nyt vastassa oli karaistunut palkkamiekka. Tikari viilsi harmittoman, joskin verisen, naarmun miehen poskeen, tämän astuttua askeleen taakse.

Rystyset levisivät pitkin hänen kasvojaan ja iskivät Marien pään takakenoon. Toinen murskaavaksi tarkoitettu nyrkki heilahti päätä kohden, mutta pysähtyi kesken ratansa.

Sotilaan hieman vanhempi toveri oli jossain vaiheessa noussut ja tarttunut tätä olkapäistä. Pudistanut päätään ja todennut tietyn rajan tulleen ylitetyksi. Hän oli kuin se miesporukan hiljaisin - se mies, joka lopulta rajan ylitettyään suuttui pahiten eikä sen jälkeen keskittynyt huutamiseen vaan lyömiseen.
;_;
Tein nyt tällaisen melko tökerön jos Jomppe haluaa jotain kontaktia hahmojen välille voi hyödyntää tuota - jos ei, niin tilanne on melko helppo väistää.
.

Ramo odotteli väkijoukossa Hopea -nimisen tavernan ulkopuolella jo kolmatta tuntia. Nuorimies oli päässyt lähelle ovea. Seuraava kun tulee ulos niin luikahdan ovesta ja pääsen vihdoin sateensuojaan, hän ajatteli.
Sitten tavernasta ulos hoiperteli umpihumalassa oleva kääpiö (harvinainen näky, kääpiöt kun yleensä ovat säädyllisyyden ääriesimerkki maan pinnalla), ja Ramon tilaisuus koitti. Hän oli luikahtamassa oviaukosta, ajatteli pääsevänsä viimeinkin lämpimään ja sateensuojaan kolmen pitkän tunnin jälkeen, kun PAM - hän törmäsi mieheen, joka ilmeisesti oli yrittänyt samaa.
Mies oli varsinainen kaappi, pitkän Ramon pituinen ja yhtä lihaksikas kuin sodan jumala Korder ainakin. Miksiköhän tuollainen jättiläinen yritti livahtaa sisälle, Ramo pohti.
"Senkin pikkunilkki! Elä tuolla tavalla törmäile muihin! Minun piti päästä sitä paitsi sisään ennen SINUA", lihaskimppu uhmasi.
"Ai että sinä olisit ennen minua mennyt?", Ramo uhosi takaisin, "Älä naurata! Lihava ahterisi tuskin edes mahtuu oviaukosta." Väkijoukko nauroi, mutta lihaskimppu muuttui punaiseksi.
"Yksikin sana vielä, niin panen teikän lyttyyn!" kaappi uhkaili.
"Kuules karvanaama" - miehellä oli suuri tuuhea parta - "sinulla on suuri suu ja pulleat lihakset, mutta enpä usko että niitä osaat käyttää" Ramo huusi (väkijoukon kuhinan yli).
Silloin miehen silmiin syttyi raivon kiilto. Väkijoukko vaistosi tulevan tappelun, ja perääntyi, jättäen Ramon ja lihaksikkaan miehen kehään. Sitten mies iski. Hän veti tiukan oikean koukun Ramon leukaan. Se teki melkoisen kipeää, ja poika oli vähällä menettää tajuntansa. Sitten mies hyppäsi Ramoa kohti nyrkit ylhäällä. Noin vahvan miehen isku päälaelle aiheuttaisi aivovammoja. Yleisö haukkoi henkeään.
Sitten kuului pamaus. Kaikki hiljenivät. Lihaskimppu seisoi Ramon edessä silmät suurina. Hänen suu oli auki järkytyksestä ja hämmästyksestä. Hänen rinnassaan oli reikä. Mies ei saanut sanaakaan suusta, ennen kuin kaatui maahan elottomana.
Ramo seisoi pistooli ojossa. Hetken hänestä tuntui sankarilta. Sitten hän katsahti häntä ympäröivään väkijoukkoon. Kaikki katsoivat järkyttyneinä häneen. Silloin hän ymmärsi, mitä oli tehnyt. Hän oli tappanut miehen. Voi Ardfor, mihin olen joutunut, Ramo ajatteli.

//Koitan saada huomenna roolausta aikaiseksi.//

"Riittää jo", Jake sanoi miehelle vaimeasti. Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta hänen katseensa sai juopuneen sotilaan valahtamaan kalpeaksi. "Mene nukkumaan humala pois päästäsi ja pidä jatkossa itsesi kurissa tai kuohitsen sinut omin käsin." Palkkasotilas vilkaisi vielä raivoisesti ahdistelemaansa naista mutta lähti kuitenkin hoippumaan huoneen poikki kohti makuuhuoneita mutisten hävyttömyyksiä mennessään.

Jake käänsi katseensa pelastamaansa nuorta naista kohti. Tämä oli istahtanut tuolille pidellen samalla nenäänsä, josta vuoti verta samanvärisen hameen päälle. "Olettoko kunnossa?", Jake kysyi tuntien samalla pientä syylisyyttä tapahtuneesta. "Luulisin", nainen vastasi ääni hieman väristen. "Kyllä tämä tästä."
"Pahoittelen miesteni puolesta. He ova olleet liian kauan keskenään vailla muita ihmiskontakteja eivätkä he osaa hillitä itseään.

//Varsin kömpelö teksitinpätkä, mutta aika ei riittänyt parempaan//

Ranne sykki kipu sydämen tahdissa ja aika-ajoin levisi aaltoina kättä ylöspäin. Marie hieroi kättään ja yritti varovasti taivuttaa sitä. Se ei vaikuttanus murtuneen.


Palkkamiekat olivat mutisseet keskenään jotain, jota Marie ei ollut kuullut, ja humalaisempi oli hoipunut tiehensä pian. Marie oli myös pannut merkille, kuinka muutkin kievarin 'vallanneet' sotilaat olivat vaienneet hänet pelastanneneenvmi miehen noustua, sitä he eivät olleet tehneet itse välikohtauksen aikana. Hän ei tiennyt tarkemmin miesten välisestä suhteesta, mutta olisi arvellut vanhempaa komentajaksi tai muuten toisten kunnioituksen ansainneeksi.

Marie ei tiennyt, mitä olisi vastannut miehen toteamukseen. "Pahoittelen miesteni puolesta -- eivätkä osaa hillitä itseeän." Toki tuo oli äsköisen puolesta totta, mutta sen myöntöminen asettaisi hänet erittäin ikävään tilanteeseen. 

Lopulta Marie tyytyi mutisemaan jotain epäselvää, tekemään pienen niiauksen ja ojentamaan sitten kätensä. Esittäytyminen itsessään oli tehty nopeasti, "Marie."

Ja yhtä nopeasti Marie ymmärsi miehen hänen kättään kohtaan osoittaman hetkellisen epäröinnin. Nyt puna levisi paitsi nenästä myös poskille. Veren sävyttämä käsi katosi jonnekkin mekon kätköihin ja vasen nousi sen tilalle.

Yhtäkkinen terävä räsähdys rikkoi kievariin taas syntyneen puheensorinan. Se ei kuulostanut normaalilta ukkoselta, eikä sitä ollut edeltänyt salaman välähdystä. Ja nyt se oli jäänyt kaikumaan vaimentuen toria reunustavien galojen väliin, tehden seuraa sateen epätasaiselle ropinalle ja pauhunnalle. Marie huokaisi, hänen ei todellakaan olisi tehnyt mieli sateen ja kylmänä viheltävän tuulen sävyttämään yöhön, mutta jokin lapsenomaisen oikeudentajun jäänne pakotti hänet kysymään seuraavan kysymyksen. 

"Pitäisikö meidän ottaa selvää, mikä tuon aiheutti?"
;_;
Oho, meni täysin ohi Jompen viesti. Sivu ei kaiketi ilmoita viestien editoinneista. Ja Jomppe, meidän pitää lopettaa tämä... molemmat meistä käyttävät puolet viesteistään pahoitellaksemme niiden laatua.

Käyttäjä4445 kirjoitti:Myrsky raivosi Joenporin yllä ja vesi virtasi kaduilla pieninä puroina, kun sade piiskasi kaupunkia pimeältä taivaalta. Ajoittaisten ukkosenjyrähdysten lisäksi ulkona kaikuivat juoksuaskeleet, kun luonnon yllättämät ihmiset pyrkivät suojiinsa parhaansa mukaan.

Vaadin tuhannen euron korvaukset keksimäni nimen käytöstä. No joo, vitsi vitsinä. Jatkakaa.

Vallu, lue se alkuviesti loppuun asti...  

Käyttis kirjoitti:Vallu, lue se alkuviesti loppuun asti...  

Luin ja nyt ne rahat tänne täi mörkö tulee ovellesi.

Käyttis kirjoitti:Olen tekstin lomassa esittänyt myös pienen nyökkäyksen Sheltin ja Vallun aikaisempia tarinoita kohtaan, joten älkää ystävällisesti tätä plagioinniksi haukkuko  .

OT: Roolaus tulossa

Kerrataanpa siis, Ramo ajatteli. Ammuin riitaisan miehen, jota vastaan väittelin...siitä, että kumpi menee ovesta ensin aseella, johon minulla ei ole minkään valtakunnan valtuuksia...voi pojat, tästä hyvästä saan mitä luultavimmin pääni giljotiiniin.

Väkijoukko alkoi hajaantua Ramon ympäriltä. Ramo piti pistoolia edelleen tiukasti kädessään, mutta käänsi sen maata kohti. Jotkut olivat myös tulleet kievarin sisältä katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Eipä aikaakaan, kun myös aseistautuneet vartijat tulivat paikalle. "Herranjestas, mitäs sinä nulikka oikein olet tehnyt?" sanoi suurikokoisin vartija. Hän oli lihava ja pitkä, ja hänellä oli suuri punainen parta. Rinnuksillaan hänellä oli monenlaisia merkkejä: Ramo ei tiennyt, mitä ne merkitsivät, mutta ilmeisesti mies oli suhteellisen isokin sotilaspamppu.

Toinen mies, lyhyt ja laiha, otti aseen Ramon kädestä. "Nuori mies, kai tiedät, että tällaisesta voi saada kuolemantuomion?!" Suurempi mies karjui. "Kyllä, herra", Ramo vastasi.

-----

Nyt oli kyllä tyhmä loppu, mutten halunnut että Ramoa vietäisiin vielä pois tapahtumapaikalta.

Jake olisi mieluummin jäännyt sisälle majataloon lepäämään pitkän päivän jälkeen. Ajatus menemisestä ulos kaatosateeseen selvittämään merkillisen äänen aiheuttajaa tuntui kaikkea muuta kuin houkuttelevalta. Hän ei kuitenkaan tohtinut kieltäytyä uuden tuttavuutensa ehdotuksesta, koska poti edelleen huonoa omatuntoa äskeisestä välikohtauksesta. "Parempi kai tarkistaa tuon pamahduksen alkuperä" , hän huokaisi uupuneesti.

Hän ojensi kätensä naiselle auttaen tämän ylös tuolistaan. Parivaljakko lähti kulkemaan kohti ulko-ovea Marien nojaten raskaasti häntä vasten. Palkkasotilaan antama isku huimasi ilmeisesti edelleen. Syylisyyden lisäksi Jake alkoi tuntea itsensä varsin vaivaantuneeksi. Hän tunsi miestensä tuijotuksen selässään heidän kävellessään huoneen poikki. Hän peitti vain vaivoin punastuksen. 'Olen aikuinen mies enkä mikään kokematon untuvikko.' , hän ajatteli itsekseen. 'Mikä minua oikein vaivaa?'
Avatessaan ulko-oven Jake kääntyi vielä ympäri ja huikkasi virnisteleville sotilailleen. "En viivy kauaa. Olkaahan ihmisiksi."

Järkyttynyt huudahdus pääsi Marien huulilta, hänen nähtyään, mitä ulkona oli tapahtunut. Ihmiset olivat kerääntyneet oven eteen ja seurasivat tilannetta, kuin jossain irvokkaassa näytelmässä. Itse päähenkilöt olivat paneutuneet osiinsa ihailtavalla omistautuneisuudella. Muutaman jalan päässä ovesta makaava lihaskimppu näytti esittävän kuollutta intensiivisellä päättäväisyydellä. Nuoremman, savuavaa asetta pitelevän, pojan kasvoilla risteilivät pelko ja yllätys tilanteen saamasta äkillisestä käänteestä. Ja tämän ympärille asettautuneet kaupunkivahdit sormeilivat teräsnuijiaan hermostuneina ja heidän kasvoiltaan kajasti asiaankuuluva järkytys.

Marie, tai pikemminkin Jake, tunki väkisin kohtauksen yleisön läpi ja ehti parahiksi nähdä, kuinka edellä mainitut vartijat tarttuivat nuorukaista olkapäistä, aikeenaan taluttaa tämä johonkin pimeään loukkoon oikeudenkäyntiä odottamaan. Pitkä ja pätkä, Marie tuumi huomatessaan vartijoiden erikoisen kokoeron.

Vartioista pienempi miltei hypähti ilmaan Marien näpäytettyä tämän olkapäätä. "Jos vain sallitte, haluaisin vaihtaa muutaman sanan vankinne kanssa." Miehen epäröityä Marie jatkoi kiireesti. "Hän on nähkääs minulle useampia kotkia velkaa, enkä tiedä miten hän kykenisi maksamaan lainansa hirttämisensä jälkeen." Kaupunkivahti Pätkä epäröi edelleen, normaalisti vankia ei tulisi luovuttaa pois - varsinkaan hennolle naiselle. Varsinkaan jos nainen näytti siltä kuin Marie, syntyvä mustelma kasvoilla ja puvun valkoiset kirjailut veriläikkien peitossa. Toisaalta naisen takana seisova palkkamiekka ei vaikuttanut läheskään yhtä heiveröiseltä.

Marie ei jäänyt odottamaan Pätkän vastaväitteitä, vaan veti Ramonin viereiselle kujalle, ja vahingossa suoraan räystään alle niin, että vesi lorisi nuorukaisen päälaelle ja sieltä suoraan viitan ja tunikan väliin. Oikein tuolle pojalle, aina aiheuttamassa harmia toisille, Marie mietti huomattuaan tämän.

"Ramon! Mitä jumalten nimeen sinä olet mennyt tekemään?" Marie sihahti hampaidensa välitse ja suuntasi seuraavat sanansa hämmentyneelle Jakelle. "Hän on... vanhempi tuttavuus kirkon - mitä sinä palkkamiekka virnistelet? Eikö leirinseuraaja voi käydä kirkossa? - orpokodista."

"Hän löi minua", Ramon totesi surkeana.

"Sillä ei ole nyt väliä, mitä hän teki." Marie rypisti kulmiaan, Ramonin yritettyä siirtyä pois vesinoron alta, ja hymyili kiitollisena, kun Jake tarttui poikaa olkapäistä ja otti tilanteen tapansa mukaan hallintaan.

"Missään nimessä et saa mennä," Jake aloitti käskevällä äänellä, "mennä satamaan ja etsiä Cheap-nimistä katua tai Kurjen majataloa. Et saa mennä Kurkeen ja kysyä siellä Otsir Fletcherinä tunnettua miestä. Kuunteletko?"

"Kuuntelen."

"Otsir värvää sotilaita tulevaa Anglian retkeämme varten ja lähtee huomenna laivalla yhdessä muun komppanian kanssa."

Ramon epäröi. "Olenko minä... lainsuojaton?" hän kysyi pälyillen.
;_;
//Koska, vain kolmen hengen roolipelissä yhden hahmon hirttäminen ei välttämättä olisi antoista kokemus? Köyhän mielikuvitukseni takia en keksinyt muuta, jos teillä - arvoisat kanssapelaajat - on parempia ideoita, voitta hylätä viestini. Pahoittelen, sillä viestini saattoi sisältää turhan paljon muiden hahmojen lainaamista. Toistan, ettei itseäni haittaa jos tämä postaus hylätään.

//Itselläni ei ainakaan ole mitään parempia ideoita joten eiköhän jatketa tästä eteenpäin.//

Nuorukainen juoksi vikkelästi kujaa pitkin ja katosi lähimmän kulman taakse. Sateen ropina peitti alleen hänen askeleittensa äänet. "Näen pojan huomenna satamassa, jos hänellä on yhtään järkeä päässään." Jake sanoi. "Suosittelen kävelemään pienen kierroksen kaupungilla ennen kuin palaat majataloon. Vartiat huomaavat pian vankinsa puuttumisen ja alkavat etsiskellä lähistöltä."

Etäämmältä alkoi kuulua kärsimätöntä puheen sorinaa ja huudahduksia. Sitten raskaan askeleet ja metallin kalina alkoivat lähestyä heidän piilopaikkaansa. Jake vilkaisi kysyvästi Marieta ja lähti sitten harppomaan samaista kujaa pitkin poispäin lähestyvistä äänistä. Ilta oli saanut kerrassaan kurjan käänteen. Hänen vaatteensa olivat läpimärät, väsymys painoi raskaasti päälle ja nyt hänen täytyisi vielä pakoilla vartioitakin. Jake katsoi vielä olkansa yli nähdäkseen seurasiko Marie perässä.

Otsir oli melko merkillisen näköinen mies. Luonnottoman kalpeilla kasvoilla lepäsi kaksi suurta, kylmyyttä hohkaavaa silmää, jotka olivat puoliksi luomien kätkemät. Mies oli myös melko lyhyt ja laiha. Sairastaakohan hän jotain tautia, ei kai mitään tarttuvaa? Ramo pohti. Hän seisoi ovensuussa ja katsoi, kun pienikokoinen mies kastoi sulan mustepulloon.

"Nimi?" Otsir kysyi.

"Ramo", nuorukainen vastasi.

"Entä sukunimi?"

Ramo raaputti päätään. "Ei minulla taida olla sukunimeä. Olen nähkääs orpo."

"Vai niin. Jokaisella sotilaalla täytyy olla sukunimi. Miten olisi vaikkapa..." Otsir kohotti katseensa ja katsoi Ramoa pohtivasti.

"Kävisikö Pitkämiekka?" Ramo katsoi pienikokoista miestä kysyvästi. "Katsos kun olet pitkä, ja saat pian miekan", mies sanoi ja virnisti.

"Miten vaan", Ramo vastasi.

"Milloinkas on poika syntynyt?"

"Issar-kuun kuudes päivä, 1063"

"Jassoo. Olet siis melko nuori sotilaaksi", Otsir sanoi ja rapsutti leukaansa.

Sitten hän nousi tuoliltaan ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos.

"Minua varoitettiin pitkästä, mustapäisestä nuorukaisesta. Sanottiin että hän olisi ampunut jonkun. Sanottiin että meinaa varmaan karata maasta. Sana leviää nopeasti, nähkääs", hän sanoi merkillisesti.

Ramo tunsi kämmentensä ja otsansa hikoavan.

Sitten Otsir kääntyi taas häneen päin. "Kyllä minä tiedän, kuka sinä olet", hän sanoi ja osoitti häntä.

"Mutta sotilas on aina sotilas. Kuules, nulikka, jos käyttäydyt ihmisiksi ja taistelet kunnolla, lupaan pitää suuni supussa tästä. Selvä?"

"Selvä", Ramo sanoi huojentuneena.

"Asia taitaa siis olla jokseenkin valmis. Mene Kurjen kujalle ja kysy Panis Parantajaa. Hän tekee sinulle lääkärintarkastuksen, ja antaa sinulle paperin, mikäli siis olet terve. Tule huomenna satamaan auringonnousun aikaan, ja saat varusteesi lappua vastaan."

"Kiitos", Ramo sanoi vielä lähtiessään.

Otsir vain virnisti takaisin.

Paikallistuntemuksesta olisi pitänyt olla enemmän hyötyä, Marie ajatteli. Hän oli elänyt Joenporissa suurimman osan elämästään ja tunsi sen yhtä hyvin kuin katulapset. Tai ainakin oli ennen luullut tuntevansa.

Vankinsa katoamista tutkineet vartijat olivat eksyneet heidän jäljiltään jo joitakin kortteleita sitten, mutta Jake oli vaatinut heidän menevän takaisin Hopeaan kiertoteitse, 'ihan varmuuden vuoksi'. Tämän ilmeen nähtyään Marie oli katsonut parhaaksi olla väittämättä vastaan.

Marie yritti paikantaa sijaintinsa. Hän oli juuri pinkonut kahden sivukujan ohi, ja oli lähes varma, ettei ollut ohittanut niitä enempää.
  "Seuraavasta risteyksestä vasempaan", Marie totesi tuskin kuuluvalla äänellä ja toisti tämän, kun Jake ei näyttänyt reagoivan. Tällä kertaa vastaukseksi kelpasi lyhyt murahdus.

Sade oli muuttanut harppomisen katkonaiseksi kompuroinniksi, jonka aikana vedestä raskaiksi muuttuneet helmat liimautuivat jalkoihin. Muutamia metrejä edempänä harpponutta Jakea sää ei näyttänyt samoissa määrin vaivaavan. Tosin positiivisena puolena, myös kasvoja tuhrinut veri oli valunut pois joitain kadunvälejä sitten.

Marie otti muutaman lyhyen juoksuaskeleen ja päätyi huohottaen edessään astelleen miehen rinnalle.
  "Nyt sinä kyllä tempun teit. Älä nyt noin yllättyneenä katso, en minä pahoillani ole sen pojun pakenemisesta - mutta ongelmia se tulee aiheuttamaan. Kaikki meistä eivät ole rahansa perässä matkustavia palkkamiekkoja. Jotkut meistä joutuvat jäämään tänne, kenties vihaisenkin kaupunkikaartin kanssa, eivätkä voi lähteä miten lystäävät."

Lähteä, Marie maisteli sanaa, mikä häntä oikeastaan pidätteli kaupungissa? Ainakaan oletettavasti mielensä pahoittaneet kaartilaiset eivät olisi pahoillaan hänen lähdöstään. "Oikeastaan minäkin voisin häipyä tästä kaupungista." Mari virnisti, "et pystyisi kyytiä tarjoamaan, määränpäällä ei niin väliä. Nyt hiljaa niine mutinoinesi, en minä miekkaa aikonut heilutella. Voin minä olla hyödyksi jollain muullakin tavalla olla."
.

"Kaippa sinulle löytyisi paikka laivalta." , Jake murahti hetken mietittyään. "Mutta saat kyllä itse pulittaa matkastasi kapteenille, jos hän nyt ylipäätään suostuu ottamaan ylimääräistä painolastia mukaan. Laivasto on hänen eikä hän ota komentoja vastaan minulta. Sinuna pitäisin kiirettä, jos aiot ottaa jotain mukaasi. Nostamme purjeet auringon noustessa ja siihen ei ole enää montaa tuntia."

Tämän sanottuaan hän jatkoi rivakkaa kulkemistaan eteenpäin kunnes he saapuivat kujan suulta takaisin pääkadulle. Jake hidasti vauhtiaan ja vilkuili ympärilleen, mutta nähnyt ainuttakaan vartiaa. He olivat todennäköisesti lähteneet etsimään karannutta vankia lähimmästä viinituvasta kaatosateessa rämpimisen sijaan. Jaken pikainen ulkona käynti oli venähtänyt odottamattoman pitkäksi ja hän toivoi etteivä hänen miehensä olleet tehneet enempää typeryyksiä yhdelle ilalle. Jake huokaisi helpotuksesta kun he saapuivat majatalon ovelle. Muutama ulkona kyhjöttävä ihminen vaikutti tunnistavan heidät äskeisestä selkkauksesta vartioiden kanssa, mutta kukaan ei yrittänyt estää heitä pääsemästä sisälle.

Pieni aikahyppy, jos sen minulle suotta
;_;
Kokka sukelsi aallon harjalta niin äkkiä että Marie tuntui hypähtävän ilmaan. Pisarat levittivät kannelle suolaista karstaa, joka kimmelsi auringossa paljailla lankuilla. Holkin purjeet pullistelivat tullessa ja takilan köydet heiluivat napsuen Marien yläpuolella, eikä hän muistanut, milloin hänellä oli viimeksi ollut huolissaan tulevasta yhtä vähän. Vaikka nyt siihen olisi ollut kenties enemmän aihetta, kuin milloinkaan ennen. Hänen ainoat tuttunsa aluksella olivat vanhemman puoleinen palkkamiekka, joka oli sulkeutunut yhdessä lähipiirinsä kanssa miettimään ties mitä strategioita - Marie äänsi jälkimmäisen sanan huolellisesti - ja orpopoika, joka hoiperteli nytkin mastossa ja näytti olevan vaarassa pudota sen kymmenen sekunnin välein. Perämies karjaisi käskyn ja miehistö alkoi kiristää purjeita, kiskomalla hänen ranteensa paksuisia köysiä, jotka yhtyivät raakapuuhun.

Lähellä kirkaisi kyyhky, ja Marien iloksi se miltei laskeutui hänen kätensä ulottuville kaiteelle. Lintu katsoi häntä pienillä ja oudon tietäväisillä silmillään, ja Marie toivoi, että hänellä olisi ollut leivänpala syöttää linnulle.

Marie kurkotti reelingin yli, ja kyyhky lensi säikähtäneenä pois, ja vilkaisi laivan alitse kiitävää vettä. Ja säpsähti nähdessään pieniä vaaleita delfiinejä, jotka uivat laivan vierellä ja hyppivät ilmaan kuin olisivat leikkineet.
.

Oli kulunut lähes viikko siitä kun Naurava norppa oli lähtenyt matkaan Joeporin satamasta. Alus oli vaikuttava näky korkeine mastoineen ja mahtavine tykkeineen. Laivan keulassa komeili parimetrinen kultainen hylje, joka virnuili kuin viimeistä päivää.

Matka oli sujunut toistaiseksi rauhallisesti eikä laivasto ollut kohdannut juurikaan vastoinkäymisiä muutamaa rivakkaa allokkoa lukuun ottamatta. Jake oli pysytellyt enimmäksee hytissään komentajiensa seurassa. He hioivat usein suunnitelmiaan yömyöhään saakka suuren kartan ääressä, joka peitti suurimman osan allaan olevasta pöydästä. Sinä päivänä hän päätti kuitenkin unohtaa hetkeksi tulevan sotaretken ja nousi ylös kannelle haukkaamaan raikasta meri-ilmaa.

Auringon valo oli tervetullut näky kahden päivän hytissä istumisen jälkeen. Aallot loiskivat ja lokit kirkuivat. Matkasta olisi saattanut voida jopa nauttia ellei sen määränpäätä olisi etukäteen tietänyt.

Tähystäjän huuto rikkoi seesteisyyden. "Laivoja näkyvissä! Tulevat meitä kohti!"